Olen aina sisimmässäni halunnut auttaa muita ihmisiä (ja sitä myötä myös itseäni). Olen auttamisen kautta etsinyt yhteyttä itseeni ja muihin ihmisiin.
Pitkään ympäristöni sai minut ajattelemaan, että elämällä ei olisi mitään isompaa tarjota, varsinkaan työn suhteen. Olin pitkään siinä uskossa, ettei minusta ole paljon mihinkään. Kävin lukion ja tuosta ajasta on vain hatarat muistikuvat. Näytin ulospäin pärjäävältä. Todellisuudessa olin hyvin kuormittunut ja selviytymistilassa. Olin lopettamassa lukion keskenkin.
Lukion jälkeen opiskelin lähihoitajaksi. Oma ruusuinen mielikuvani hoitotyöstä mureni heti ensimmäisenä harjoittelupäivänä. Olin järkyttynyt ja pohdin, että tätäkö todella haluan tehdä loppuelämäni. Toisaalta en myöskään nähnyt muita vaihtoehtoja siinä hetkessä.
Ystäväni innoittamana lähdin suorittamaan vapaaehtoista asepalvelusta, koska ajattelin että sieltä voisi vaikka urakin löytyä. Minulle oli helppoa selviytyä mukisematta henkisesti ja fyysisesti raskaista tilanteista. Intin käyminen kuitenkin kovetti minua huonolla tavalla entisestään. En suostunut näkemään itsessäni pahoinvointia ja heikkoutta enkä varsinkaan sitä yhteyden puutetta toisiin ihmisiin.
Jatkoin vielä jonkin aikaa lähihoitajan työssä ja kärvistelin pahassa olossani. Aloin voimaan entistä huonommin ja se välittyi myös hoidettaviin vanhuksiin. Silloin hälytyskelloni alkoivat onneksi soimaan.
Hakeuduin työpsykologin juttusille koska olin hukassa. Siellä tajusin, miten paljon muut ihmiset olivat vaikuttaneet omiin uskomuksiin itsestäni. Muistan vieläkin selvästi, että esimerkiksi lukion opo vähätteli jatko-opintomahdollisuuksiani.
Aloin sen jälkeen ensimmäistä kertaa koskaan harkitsemaan, että minulla saattaisi olla mahdollisuuksia moneen. Olen aina tiennyt, että terveys ja hyvinvointi on se oma juttu.
Hain opiskelemaan liikuntabiologiaa. Otin valmennuskurssin ja vuoden verran treenasin kymmeniä eri lajeja n. 5-6 pvää viikossa. Jäin varasijalle ja tuloksena oli ylikunto ja uupumus. Olin silti kohtuullisen tyytyväinen suoritukseeni.
Päädyin viettämään ”välivuotta” ja opiskelin hierojaksi. Tajusin lähes heti, että tämähän on kivaa ja minulla löytyy tähän luontaisia valmiuksia. Omistin kaiken ajan ja intoni hierojaopinnoille koska kaikki oli niin mielenkiintoista. Tunsin innostuksen kipinän syttyneen sisälläni. Tie vei mennessään.
Nyt olen opiskellut osteopatiaa ja olen tullut ihan valtavan matkan päästäkseni tähän pisteeseen. Olen löytänyt itsestäni ihan uusia puolia ja olen tutustunut itseeni syvällä tasolla. Matka osteopaatiksi on vielä kesken, mutta jo tähän mennessä se on ollut elämää mullistava.